Miksi me ihmiset keräämme tavaraa?
Sanotaan, että kaikessa elämässä meihin vaikuttavat omat taustamme, kokemuksemme ja eletty elämä. Millainen minusta tuli, kertoo osaltaan myös kodistani. Hektisessä elämässämme emme tietenkään koko ajan mieti, millainen koti meillä on – se on vain paikka, jossa elämme. Voi olla, että elämä on ollut haasteellista vuodesta toiseen. Silloin riittää, että tekee vain välttämättömän.
Meistä varmasti jokainen miettii välillä, millaisessa kodissa asuu ja vastaako se sitä, mistä nuorena haaveili. Koti oli joskus muutettaessa tyhjä – vain muutama huonekalu ja kaikki välttämätön, millä pärjäsi. Äidiltä oli saatu vanhoja astioita ja joku huonekalu lapsuudenkodista. Nyt kodin neliöt ovat täyttyneet! Huonekalut ja astiat ovat saattaneet vaihtua, ja kotiin on kertynyt paljon turhaa ja vähemmän tarpeellista. Kun joskus 15 vuotta sitten ostettu kuntopyörä seisoo olohuoneen nurkassa kuin monumentti, ei ole enää niin merkityksellistä, polkeeko sillä – tärkeämpää on, että se muistuttaa kovasta päätöksestä. Pyörä ei luultavasti täytä edes turvallisuusmääräyksiä, mutta koska se on kerran hankittu, siitä ei luovuta. Olemme sitoutuneet niin syvästi omiin hankintoihimme ja päätöksiimme, että tuntuu kuin pettäisimme itseämme, jos luopuisimme jostain, mistä olemme maksaneet.
On myös paljon heitä, jotka eivät kiusaannu tavaran paljoudesta, vaan elävät oman näköisessään kaaoksessa. He ovat hyvin tyytyväisiä siihen, että isän 30 vuotta vanha karvalakki on hyllyllä tai että kaikki lasten koulussa tekemät isän- ja äitienpäivälahjat ovat vuosikymmenten ajan olleet ikkunalaudalla pölyn peitossa. He ihmettelevät, jos ehdotat, että voisimme käydä tavaroita läpi ja katsoa, mitä veisimme kierrätykseen tai jätteenkäsittelyyn. Asetelma muuttuu täysin – minä olen kuin rikollinen ja varas. Olisin hävittämässä heidän aarteitaan ja käyttökelpoista tavaraa. Kukaan ei saa rikkoa muistoja. Elämän on oltava pysyvää ja turvallista – vaikka kaaoksen muodossa.
Me, jotka tällä asialla vaivaamme päätämme, joudumme käymään itsellemme kauppaa. On paljon muistoja, joita haluaisimme säästää. Jokainen esine ja tavara edustaa jotain aikaa tai elämänvaihetta. Kaikesta meidän ei kuulukaan luopua. On kuitenkin sanomattakin selvää, ettei meillä ole mahdollisuutta säilyttää kaikkea. Usein varastoimme laatikkokaupalla tavaraa, joita kukaan ei koskaan enää käy läpi. Viemme varastoon juuri ne tavarat ja muistot, joita emme enää tarvitse. Saatamme viiden vuoden päästä hävittää osan, mutta jatkamme tiettyjen tavaroiden perässä vetämistä. Muutot ovat joskus tervetulleita – silloin saatamme olla rohkeampia ja luopua joistakin tavaroista.
Kun täältä lopulta lähdemme, perikunnan tehtäväksi jää selvittää varastot ja kaapit. Harvoin on ottajia vanhoille tavaroille, sillä jokaisella on jo omat romunsa varastossa.
Itse kiinnyn ja ihastun esineisiin. Esteettinen silmäni rakastaa erilaisia koriste-esineitä. Saan voimaa ja sielun ruokaa kauniista patsaista. Koti on paikka, jossa vietämme suurimman osan ajastamme, ja kodin sisustus on iso osa omaa sielunmaisemaa. Eniten ostan eläinpatsaita ja sohvatyynyjä. Yritän rajoittaa niiden esillepanoa, ettei kodista tulisi sekava vaikutelma. Uskon, että meillä kaikilla on ostamisen kanssa heikkouksia – vaikka ostaisimme sitten vitamiineja. Me ihmiset olemme yllättävän samanlaisia siinä, että joku asia koukuttaa meidät ostamaan.
Huomaan, että minun on helpompi luopua vaatteista kuin esineistä. Tunnistan itsessäni sekä kunnon tavarankerääjän että ihmisen, joka inhoaa, että koti on täynnä tavaraa.
Koen kuitenkin, että pakonomainen tarve kerätä tavaraa ja säilyttää kaikkea on eri asia. Siihen ei liity niinkään tarve laittaa kotia kauniiksi.
Hamstraamisen taustalla on varmasti useita syitä. Mieheni ukilla ja mummulla oli valtavat kahvivarastot 80-luvulla, kun he elivät. Tämä liittyi varmasti raskaisiin sotavuosiin, jolloin kaikesta oli pulaa. Kahvin hamstraaminen lisäsi heille varmasti turvallisuuden tunnetta.
On monia syitä, miksi keräämme tavaroita ja täytämme kotimme kaikenlaisella tarpeettomallakin. Näissä asioissa tarvitaan armollisuutta ja hienotunteisuutta – emme voi tietää, mitä kunkin ihmisen taustalla on.
Toiset ihmiset ottavat kaiken, minkä saavat ilmaiseksi, toiset taas juoksevat tarjousten perässä, vaikkeivät tarvitsisikaan kyseistä tuotetta. Useimmat meistä kuitenkin säästävät sen vuoksi, että "jos joskus sattuu tarvitsemaan".
Meidän täytyy tehdä sopimus itsemme kanssa, jotta pystymme luopumaan. Suosittelenkin, että jo ostaessa lupaamme itsellemme, että kun vien nämä kaksi paperipussillista vaatetta ja tavaraa kotiin, kerään saman verran kierrätykseen.
Jääkäämme pohtimaan, mistä olisi helppo luopua.
Terkuin,
Riikka